Ilmastonmuutos on ollut poliittisen keskustelun asialistoilla jo neljännesvuosisadan. Sinä aikana poliitikot ja virkamiehet ovat lentäneet ilmastonmuutoskonferensseissa ympäri maailmaa, niin Riossa, Balilla ja Kiotossa kuin monessa muussakin eksoottisessa kohteessa. Kioton sopimus, päästökauppa, energiaverotus, tuulimyllyt, energiansäästölamput, biopolttoaineet, rakentamisen sääntely ja moni, moni, moni muu asia itse ilmastotutkimuksesta puhumattakaan ovat nielleet jo satoja miljardeja euroja ilmastonmuutoksen torjumiseksi.
Siitä huolimatta ilmastokatastrofi on poliitikkojen ja aktivistien puheissa edelleen tulossa. Vieläkään ei olla tehty tarpeeksi ja edelleenkin on viimeinen hetki tehdä todellisia ratkaisuja ilmastokatastrofin estämiseksi, väitetään. Joka ikinen lyhyen aikavälin ennuste on tähän mennessä mennyt metsään, mutta silti meidän pitäisi luottaa uusiin ennusteisiin ja erityisesti niihin pitkän aikavälin ennusteisiin, joita emme voi itse mitenkään todentaa, koska vuonna 2100 olemme kaikki kuolleita – vanhuuteen siis, emme ilmastokatastrofiin.
Yhä useampi on herännyt kyseenalaistamaan ilmastonmuutokseen liittyviä väitteitä, mutta toisinajattelu tuntuu lähestyvän jo rikosta. ”Vääriä mielipiteitä” ei suvaita ja vaikka toisinajattelijoita ei joidenkin aktivistien toiveista huolimatta vielä vangita tai vaienneta, niin heidät kyllä parhaan mukaan pyritään vaikenemaan kuoliaiksi.
Sitra on yksi ilmastoaktivismin pesäkkeistä Suomessa. Se julkaisee veronmaksajien varoilla mielipidekirjoituksia, joita se nimittää tutkimuksiksi ja selvityksiksi. Yksi sellainen oli helmikuussa 2014 julkaistu ”Kymmenen selitystä ilmastonmuutoskeskustelun puuroutumiselle”, joka keskittyi panettelemaan ja vähättelemään skeptikoita. Tässä kirjoituksessa (vai pitäisikö sanoa selvityksessä?) esitän viisi selitystä ilmastonmuutoskeskustelun yksipuolisuudelle Sitran tekstiä mukaillen.
1) Tasapuolisuus ja tiedonvälityksen asiapitoisuus ymmärretään tiedotusvälineissä todellisuudessa juuri niin kuin aktivistit haluavat. Vaikka Sitra ja muut aktivistit mielellään syyttävätkin tiedotusvälineitä ”liiallisesta tasapuolisuudesta” niiden satunnaisesti julkaistessa jonkun skeptikon haastattelun tai jonkin skeptisen mielipiteen, niin käytännössä puntit ovat hyvin vahvasti aktivistien puolella. Sen lisäksi, että skeptisiä näkemyksiä julkaistaan varsinkin Suomessa äärimmäisen harvoin suhteessa aktivistisiin ja virallisiin näkemyksiin, niin toimittajat itse vaikuttavat usein enemmän aktivisteilta kuin neutraaleilta.
Avoimesti skeptisiä toimittajia on Suomessa vain pari, kun taas virheellistä ja paikoin suoranaisesti valheellista aktivistitoimittajien ”journalismia” julkaistaan kritiikittömästi jokaisesta tuutista, palkitaan valtionpalkinnoilla ja pidetään koskemattomana kaikissa valituskanavissa. Kun sitten joku satunnainen tavallinen toimittaja joskus kirjoittaa jotain vähänkin epäilyyn viittaavaa tai edes skeptikoista, on hänen sähköpostilaatikkonsa sen jälkeen sellainen aktivistien paskamyrsky, ettei hän jatkossa erehdy koskemaan aiheeseen pitkällä tikullakaan.
2) Pieni vähemmistö voi myrkyttää keskustelun ja vaientaa epäilyn. Ilmastoaktivismi on alun perin pienen piirin juttu, alkaen jostain Rooman klubista, Sierra-klubista, YK:n ympäristöohjelmasta (UNEP) ja ylipäätään syvävihreiden aktivistien päiväunista maailman mukauttamisesta omaan muottiinsa. Sittemmin samaan kelkkaan on hypännyt yksi jos toinenkin oman edun tavoittelija, joka on nähnyt ilmastoasiassa keinon saada itselleen lisää rahaa, valtaa tai mielellään molempia. Lisäksi puolueet ja poliitikot kautta linjan ovat löytäneet ilmastonmuutoksesta keppihevosen ajaa entistä paremmin samoja vanhoja tavoitteitaan läpi, liittyivät ne sitten ilmastoon tai eivät. Mutta keskustelun päälinjat eivät ole neljännesvuosisadassa muuttuneet alkuperäisen pienen piirin pähkäilyistä mihinkään.
Viimeisen neljännesvuosisadan (sininen viiva) ilmakehä on lämmennyt 0,12 celsiusastetta vuosikymmenessä eli noin samaa tahtia kuin pienen jääkauden jälkeen muutenkin, mutta viimeiset vajaat 18 vuotta lämpötila on polkenut paikallaan (lila viiva). Syytä ei tiedetä, mutta luonnollinen vaihtelu nostaa päätään.
Skeptikoista on kuitenkin alkanut tulla ongelma. Vielä parikymmentä vuotta sitten epäilijöitä oli vähän eivätkä he usein pitäneet tarpeellisena avata suutaan, kun aktivismi seurauksineen ei ollut vielä paisunut sellaisiin mittoihin kuin nykyisin. Samaan aikaan luonto on noudattanut tarkemmin skeptikoiden epäilyksiä kuin aktivistien katastrofiskenaarioita. On selvää, että skeptikoista on päästävä eroon tai saatava ainakin näkymättömiksi tai edes epäuskottaviksi.
Juuri siksi Sitra syyttää skeptikoita keskustelun puurouttamisesta ja haukkuu allekirjoittanutta pahamaineiseksi, vaikka puurouttaa sitä itse. Juuri siksi Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas kutsuu skeptikoita litteän maan puolustajiksi. Juuri siksi entinen pääministeri Matti Vanhanen aikoinaan julisti ilmastokeskustelun päättyneeksi. Juuri siksi Vanhasen hallituksen ilmastopoliittinen neuvonantaja Oras Tynkkynen painosti ja uhkaili kulissien takana ilmastokeskustelupaneelien järjestäjiä, että nämä eivät päästäisi skeptikoita mukaan keskusteluun. Juuri siksi aktivistit syyttävän mediaa liiallisesta tasapuolisuudesta, jotta skeptikot eivät pääsisi ääneen sitäkään vähään kuin tähän asti.
Juuri siksi, että kansa saisi eteensä vain yhden näkökulman, kaikkien yksimielisesti jakaman Totuuden™, josta ei vallitsisi epäilystä, paitsi korkeintaan avohoitopotilaiden keskuudessa. Jos tässä ei haise totalitaristinen ideologia, niin ei missään.
3) Ilmastonmuutoksen ottaminen vakavasti aiheuttaa moraalisia ongelmia. Kuten aina Hyvällä Asialla™ olevilla, myöskään ilmastonmuutosaktivisteilla ei ole mitään vaikeuksia ylittää moraalisia esteitä, jotka olisivat tavalliselle, normaalisti tuntevalle ihmiselle normaalisti suunnattoman vaikeita varsinkin läheisten kohdalla.
Valehtelu nyt tietenkin on arkipäivää alkaen aktivistiprofessori Stephen Schneiderin ilmastoviestintää koskevasta toteamuksesta vuonna 1989: ”Meidän jokaisen on päätettävä, mikä on oikea tasapaino siinä, että on tehokas ja rehellinen.” Vaikka hän toivoikin, että voisi olla molempia, niin hänen viestinsä viittasi selvästi ilmastoviestinnän tehokkuuteen rehellisyyden kustannuksella. Rehellisyyden varjopuolena kun olisi tieteellisten epäilyksien ja epävarmuuksien esille tuominen (eli se mitä skeptikot tekevät), mikä kummasti haittaisi ilmastokatastrofilla pelottelun tehokkuutta.
Valehtelua vielä moraalittomampaa on tietenkin pakottaminen, varsinkin kun se tehdään valtion väkivaltamonopolin uhalla. Jos joku pakottaisi naapurinsa aseella uhaten ostamaan vihreää sähköä, niin eihän siitä hyvä heiluisi, jos kohta aktivismi voitaisiin tulkita lieventävänä asianhaarana. Mutta sen sijaan tuntuu olevan ihan sopivaa pakottaa kaikki tukemaan tuulimyllyjä syöttötariffeilla ja sijoittamaan verotuksen kautta cleantechiin, jota mainostetaan suurin piirtein parhaaksi investoinniksi koskaan. Oikeasti, jos se on niin hyvä investointi, niin investoikaa sitten itse ja käärikää siitä aikanaan huikeat tuotot ihan itsellenne! Se, että kaikki pitää pakottaa mukaan investointeihin, on melko vahva signaali siitä, että ei se niin hirveän hyvä sijoitus taidakaan olla, vaan ne huikeat tuotot perustuvat juuri siihen, että kaikki saadaan mukaan vaikka tai juurikin väkisin.
4) Ilmastonmuutoksesta puhuminen voi johtaa ikäviin väittelyihin. Siis johtaisi, jos keskusteluun otettaisiin mukaan epäileviä tuomaita. Mikäs siinä keskustellessa, kun voi taputella uskonasioista toisiaan selkään ja erimielisyydet koskevat lähinnä sitä, että pitäisikö tuulimyllyille antaa vielä kuinka paljon enemmän veronmaksajien ja sähkönkuluttajien rahoja, tai että pitäisikö autoihin asentaa paikannusjärjestelmä lisäverottamiseksi vai pitäisikö autot kieltää kokonaan.
Jos yksikin skeptikko pitäisi päästää samaan pöytään, hän saattaisi kysyä ikäviä kysymyksiä uppoavista atollisaarista, jotka ovat ilmeisesti myös näkymättömiä, pian jo ajokortti-iän saavuttavasta ilmakehän lämpenemättömyydestä tai niin ikään näkymättömistä ilmastopakolaisista, joita piti tulla 50 miljoonaa jo viisi vuotta sitten.
5) Ilmastonmuutos on hyvä bisnes. Ilmastoasia ei olisi koskaan ottanut tuulta niistä pienen syvävihreän piirin päiväunista sillä tavoin kuin se on nyt tehnyt, ellei siinä olisi jokaiselle jotakin. Nykypäivänä suuria salaliittoja ei edes tarvita, kun vain idealla voidaan tehdä rahaa ja kahmia valtaa. Silloin jokainen toimija liittyy ”yhteisen” agendan taakse omasta vapaasta tahdostaan tavoitella omaa etuaan. Esimerkiksi ilmastoaktivistien ”arkkivihollinen” eli monikansallinen öljyteollisuus on jo siirtynyt vuosia sitten ilmastokelkkaan, kun pakollisiksi tehdyt biopolttoaineet (eli lähinnä etanolilla lantrattu bensiini sekä osaltaan biodieselit) ovat monin verroin parempi bisnes kuin puhtaat polttoaineet. Politiikassakin ilmastokelkka tasoittaa tietä Brysseliin, kun taas epäily nostaisi kummasti muureja tielle. Suuryhtiöt kiittävät, verottaja kiittää, poliitikot kiittävät, kansalaiset ja kuluttajat kumartavat ja maksavat. Niin se maailma pyörii, Ymmiseni.