Suomalaisen ilmastokeskustelun tila on siitä surullinen, että keskustelua ei juurikaan ole, vaan on lähinnä vain yksipuolista julistamista. Politiikan ja median dominoivilla tahoilla on halutessaan mahdollisuus tukahduttaa ja vaimentaa perustellutkin epäilykset ja muut soraäänet internetiä lukuun ottamatta. Tämä kirjoitus nostaa esiin viisi malliesimerkkiä keskustelun tukahduttamisesta. Herääkin kysymys, että jos virallinen IPCC-linja on niin oikeassa, niin miksi sitä ei saisi julkisesti epäillä tai osoittaa sen virheitä?
Case Tynkkynen
Jyväskylän Eurooppanuoret ry (JEN) järjesti loppuvuonna 2008 ilmastoseminaaria, johon heillä oli tarkoitus kutsua eri tulkintoja kannattavia osallistujia puhujiksi. Yhdistyksen tuolloinen puheenjohtaja kutsui myös Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajan (siis allekirjoittaneen) puhujaksi ja mainitsi kutsussa, että seminaarin yhdeksi puhujaksi oli jo alustavasti lupautunut MEP Satu Hassi.
Seitsemän vuorokautta myöhemmin kutsuni tulla puhujaksi peruutettiin, koska useilta tahoilta, niin yksittäisiltä puhujilta kuin järjestöiltäkin, oli tullut kielteistä palautetta Ilmastofoorumin osallistumisesta seminaariin. ”Olemme kohdanneet niin paljon painostusta tässä asiassa, että meille ei oikein jätetty muuta mahdollisuutta,” perusteli JEN:in puheenjohtaja sähköpostitse.
Myöhemmin muissa yhteyksissä tuli ilmi, että pääasiallinen painostaja asiassa oli ollut Matti Vanhasen hallituksen ilmastopoliittinen neuvonantaja Oras Tynkkynen, joka oli uhannut seminaarin järjestäjiä ainakin sillä, että jos Ilmastofoorumi pääsee mukaan, niin heidän puoleltaan ei sitten tule ketään.
Jos tämä kuulostaa enemmän kolmevuotiaiden ”jos sä leikit ton kaa niin me ei leikitä sun kaa” -hiekkalaatikkokiusaamiselta kuin tuolloin valtion korkeimman poliittisen ilmastoasiantuntijan ja nykyisen kansanedustajan ja eurovaaliehdokkaan puheilta, niin juuri sitä se onkin. Ilmastokeskustelua, kansalaiskeskustelua tai demokratiaa se ei ainakaan ole.
Case Lahti
Sitran vanhempi asiantuntija Veli-Matti Lahti on monien muiden ”keskustelijoiden” tavoin pyrkinyt rajoittamaan ilmastokeskustelua väittämällä, että ilmastoskeptikot saavat tasapuolisuuden nimissä liikaa palstatilaa mediassa.
Tämä ajatus kulkee niin, että mikä tahansa perinteisen median juttu, jossa ilmastodebatista tuodaan esiin molemmat osapuolet, haastatellaan ilmastonmuutosta tai ilmastopolitiikkaa epäilevää tahoa tai vihjataan, että ilmastoväitteitä on syytä epäillä, on liiallista tasapuolisuutta suhteessa tiedemiesten väitettyyn yksimielisyyteen asiasta.
Todellisuudessa kuitenkaan tiedemiesten välillä ei vallitse yksimielisyyttä tai konsensusta käytännösä mistään niistä ilmastonmuutoksen tai -politiikan väitteistä, joita skeptikot nostavat esiin. Esimerkiksi jopa IPCC:n mukaan pilvien vaikutukseen ja niihin liittyviin takaisinkytkentöihin liittyvä tieteellinen varmuus on alhainen. Silti lähinnä mielipidekyselyihin perustuen väitetään 97% tutkijoista olevan samaa mieltä ilmastonmuutoksesta, mutta toiset kyselyt tuottavat erilaisia tuloksia, esimerkiksi vain 52% amerikkalaisista meteorologeista pitää ilmastonmuutosta ihmisen aiheuttamana.
Jos median tasapuolisuus pitäisi jakaa näiden mielipidekyselyiden perusteella, niin skeptisten näkemysten saaman palstatilan tulisi tasapuolisuuden nimissä olla jotain 3-48% välillä. Kuitenkin mediajulkisuus on lähes täysin aktivistien hallitsemaa eivätkä skeptiset näkemykset pääse ainakaan Suomessa edes yhteen prosenttiin näkyvyydestä, vaikka internetkin laskettaisiin mukaan.
Samaan aikaan ne harvat toimittajat, jotka erehtyvät mainitsemaan jotain skeptistä, ja heidän päätoimittajansa ovat hukkua vihreään sähköpostisaasteeseen jopa ”liian tasapuolisten” juttujen myötä, ilmastorealistisista jutuista puhumattakaan, mikä osaltaan on edesauttanut toimittajien itsesensuuria asiassa.
Case Kanninen
Naurettavin ja siksi myös yksi järkyttävimmistä esimerkeistä on ilmastouutisoinnistaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnollakin palkitun Ylen ilmastotoimittaja Jaana Kannisen tapaus, jossa hän uutisoi Ylen TV-uutisissa, Ylen netissä ja Ylen radio-ohjelmassaan kuudentoista Malediivien saarten tultua evakuoiduksi uhkaavan ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun vuoksi.
Jatkoselvittelyissä paljastui, että Kanninen lähteineen pystyi nimeämään vain kymmenen väittämistään kuudestatoista saaresta, ja että tosiasiassa yhtäkään nimetystä kymmenestä saaresta ei ollut evakuoitu uhkaavan merenpinnan nousun vuoksi tai edes lainkaan. Kannisen pääasiallisena lähteenä toiminut Malediivien presidenttiehdokas oli tunnettu ilmastoaktivisti ja tavoitteli parhaillaan omaa etuaan sikäläisissä presidentinvaaleissa, ja edes hän ei ollut puhunut Kanniselle mitään merenpinnan noususta vaan saarten eroosiosta, joka siellä päin on muuten ihan todellinen ongelma pääasiassa maankäytön muutosten ja rakentamisen aiheuttamana.
Vaikka Kannisen uutisointi oli niin selvästi virheellistä kuin uutisointi voi vain olla, niin siitä huolimatta sen paremmin Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen kuin Julkisen sanan neuvostokaan eivät nähneet siinä mitään moitittavaa.
Loppumiete
Nykyisin monet vaativat ilmastoskeptikkoja vaiennettaviksi, tilille puheistaan ja jopa syytetyiksi Nürnbergin ilmasto-oikeudenkäynteihin. Oikeudenkäynnit vielä odottavat, mutta vaientamisessa on oltu tehokkaita.
Mutta kuinka käy parin vuosikymmenen päästä, kun aikaa sitten seisahtuneet tuulimyllyt ruostuvat metsissämme, yhden sukupolven matalaenergiset omakotitalot homehtuvat niille sijoilleen ja parinkin sukupolven varallisuus ja tulevaisuus on syöty kansainvälisen ilmastosuurpääoman taskuihin – tullaanko orastynkkysiä, jaanakannisia, algoreja, vesamattilahtia, mattivanhasia, petteritaalaksia, michaelmanneja ja mikkoalestaloja vaatimaan tilille teoistaan? Varmasti tullaan vaatimaan, mutta ei tulla saamaan. Maan tapa ja niin edelleen.
* * *
Edit: Artikkelin toinen case on vaihdettu alkuperäisestä uusien tietojen myötä.